Helsingissä on melko ainutlaatuinen ja merkittävä keskuspuisto, joka ulottuu aivan kantakaupungin reunalta tiiviinä metsäkäytävänä kaupungin pohjoiselle rajalle. Puisto on tärkeä sekä kaupunkiluonnon monimuotoisuudelle että kaupunkilaisten virkistykselle. Entä jos tämä puisto ei päättyisi kaupungin rajalle, tai edes pääkaupunkiseudun rajalle? Entä jos se jatkuisi yhtenä käytävänä halki Suomen aina pohjoisimpaan kärkeen asti?
Ajatus Koko Suomen keskuspuistosta heräsi viime syksyn puoluekokouksessa, jossa heitin ajatuksen puolivitsillä osana pitämääni puhetta, jossa puhuin luonnon monimuotoisuudesta ja virkistysalueiden merkityksestä.
Tällainen idea, vaikkakin megalomaaninen, auttaa löytämään mielessä luonnonsuojelussa tarvittavan skaalan. Meneillään olevassa ja pahenevassa ekokriisissä ei ole kyse vain ilmaston lämpenemisestä vaan myös luontokadosta.
Suomalaisen luonnon biodiversiteetin säilyttämisen kannalta on olennaista, että meillä on tarpeeksi laajoja ja yhtenäisiä luontoalueita ja niissä erilaisia biotooppeja. Laajat kansallispuistot Pohjois-Suomessa ovat myös virkistyskäytön kannalta merkittäviä, kun voi kunnolla ottaa etäisyyttä urbaaniin arkeen.
Etelässä suojelualueet ovat kuitenkin harmillisesti paljon pienempiä ja pirstaleisia. Olemassa olevia alueita onkin pyritty laajentamaan ja yhdistämään kuten Hämeen Liesjärven ja Torronsuon tapauksessa. Ja esimerkiksi kaikki suot tulisi lähtökohtaisesti jättää soiksi. Keskeistä onkin luoda laajempia yhtenäisiä alueita ja viherkäytäviä. Myös ihmisen muokkaamat perinnemaisemat kuten maatalousympäristöt ovat tärkeitä eliöstölle ja kulttuurille.
Kun katsoo karttaa, johon on merkitty suojelualueet ja luonnontilainen luonto, näkee, että olemme rakentaneet yhdyskuntamme väärin. Sen sijaan, että luonto olisi meitä ympäröivä ja ekologista tasapainoa ylläpitävä verkosto ja ihminen asuttaa omia sopukoitaan siinä, olemme levittäytyneet kaikkialle verkostona ja jättäneet luonnontilaiselle luonnolle vain sirpaleisia saarekkeita. Suomi on kuitenkin niin harvaan asuttu maa, että rakentamalla sinne, missä on ihmisiä, on mahdollista säästää ja suojella laajoja luontoalueita. Tämä on etuoikeutettu tilanne, jota tulisi hyödyntää.
Kun sanoin, että idea oli puoliksi vitsi, niin olen oikeastaan myös puoliksi tosissani.
Mikä estäisi meitä rakentamasta pala palalta keskuspuistoa, joka ulottuisi maan halki? Lapissa meillä on jo laajoja suojelualueita, ja ympäri maata on merkittäviä suojelukohteita, joita voidaan yhdistää ja laajentaa. Etelässä tällaisen viherkäytävän rakentaminen on tietenkin vaikeampaa, mutta sen tärkeys korostuukin juuri etelässä, sillä siellä erilaiset luontotyypit ovat kaikkein uhanalaisimpia.
Kuvittele: yli tuhat kilometriä pitkä vaellusreitti, jota pitkin voi kävellä, hiihtää, pyöräillä ja paikoin meloakin ja jonka varrella on säännöllisin välein telttailualueita, laavuja ja tupia. Puisto on tarpeeksi leveä, että ympärilläsi koko matkan on suojeltua luontoa, perinnemaisemaa ja moninaista eliöstöä. Ruotsissa Kungsledenin upea vaellusreitti tunturien läpi on 425 km pitkä. Pistetään paremmaksi!
Aloitat matkan Helsingin Olympiastadionilta ja etenet lenkkeilijöiden ympäröimänä hiekkateitä kohti Vantaanjokea. Vantaalla kuljet halki peltomaisemien, sirkat soivat korvissa kuumana kesäpäivänä. Koukkaat länteen, jossa puisto yhtyy Nuuksion metsiin. Nyt matka vasta alkaakin. Kanta-Hämeessä odottaa Torronsuon kansallispuiston upea suoluonto. Tampereen ohitettuasi astut Seitsemisen aarnimetsiin. Keski-Suomen ja Keski-Pohjanmaan rajalla odottaa jylhä Salamajärven kansallispuisto ja Pohjois-Pohjanmaalla Kalajokilaakson perinnemaisemat. Rokuan kansallispuistossa voi todistaa jääkauden muovaamaa geologista maisemaa, ja yhä pohjoisempaan edetessäsi maisemaan ilmestyy vaaroja. Lopulta Lapissa voit kiivetä tunturille ja nähdä kauas, ja Kevon 40 km pitkä kanjoni johdattaa kohti Norjan rajaa.
Jos tämä joskus toteutuisi, itse ainakin ottaisin tavoitteeksi kävellä jonain päivänä koko matka osissa ja eri vuodenaikoina. Toki tähän yhteen reittiin voisi yhdistää muita haaroja kuten Suomen mantereen eteläisin kohta Hankoniemi, Käsivarsi, Saimaa ja Selkämeren kansallispuisto. Koko reitin rakentamiseen menee vuosikymmeniä, mutta jo pienemmät pätkät olisivat mieletön saavutus. Paikallisesti on jo olemassa suojelualueita yhdistäviä reittejä kuten 115 km pitkä Peuran polku, Pirkan taival sekä idässä kulkeva pitkä ja mystinen UKK-reitti, mutta mitään Suomen kattavaa reittiä ei ole – vielä. Tällaisia olemassa olevia olisi luontevaa hyödyntää ja yhdistää osaksi isompaa reittiä. Epäviralliset eurooppalaiset kaukovaellusreitit E6 ja E10 kulkevat myös Suomen läpi, mutta ne eivät ole yhtenäisiä tai merkattuja eikä niitä ole suunniteltu maiseman kiinnostavuutta ajatellen.
Luonnonsuojelun näkökulmasta tietenkin prioriteettina olisi ensin turvata luonnon kannalta arvokkaimmat kohteet ja laajentaa olemassa olevia sekä suunnitella reitti näiden kohteiden mukaan. Samoin Etelä-Suomessa ajan myötä vaikeutuu viherkäytävien löytäminen leviävän asutuksen vuoksi, joten tätä osuutta tulisi myös priorisoida.
Vaikka luonnonsuojelua ei tarvitse perustella talouskasvulla, todettakoon, että luonto- ja hyvinvointimatkailu on kasvava ala. Suosituilla osuuksilla täytyy varmistaa, että luontoa ei kuluteta liikaa turvaamalla reitin riittävä ylläpito ja palvelut. Maaseudulla on mahdollista tehdä yhteistyötä maa- ja metsätalousyrittäjien kanssa, jotka tuottavat ekosysteemipalveluja ylläpitämällä perinnemaisemia ja niiden kautta kulkevia reittejä. Näin merkittävään hankkeseen saa muuten varmasti EU-rahoitusta. Suojeltujen viherkäytävien verkostoa voi tietty kutsua jollain tyypillisellä byrokratianimellä kuten luontokäytävien kansallinen runkoverkko, Suomipuisto tms.
Koko Suomen keskuspuistossa olisi mahdollista yhdistää luonnonsuojelu, virkistys ja elinkeinotoiminta tavalla, joka olisi kunnianhimoisin sitten ensimmäisten kansallispuistojen perustamisen vuonna 1938. Pääkaupungin keskustaan ulottuva viherkäytävä olisi myös symbolisesti merkittävä teko. Kun ekokriisin keskellä vaaditaan kunnianhimoisia ratkaisuja, suurten ideoiden aika ei ole ohi vaan vasta alkamassa. Tehdään tästä yksi sellainen!
Viime kesänä kuljin koirani kanssa 10-15 km pätkissä pääkaupunkiseuden vanhan vaellusreitin nimeltä Reitti 2000. Se sopii ainakin osittain kuvaukseesi alkupään linjauksesta. Hiekkateitä kohti Vantaanjokea, joka tavoitetaan Pitkäkoskella, sitten pari kilometriä joenvartta ja vähän urbaanimman alueen läpi kehäkolmosen yli, ja onhan siellä metsän seassa peltoa ja niittyäkin matkalla kohti Nuuksiota. On varmaan heinäsirkkojakin, mutta taidan olla liian vanha kuulemaan niiden siritystä. Hieno reitti, mutta en oikein pitänyt siitä Serenan parkkipaikan pätkästä enkä myöskään kehäkolmosen pohjoispuolisesta pätkästä, joka on lähinnä maantie. Toisaalta semmoisia ei taida voida välttää matkan jatkuessa.
En olekaan tuosta kuullut aiemmin, kiitos! Pitääkin varmaan sitten tulevana kesänä pyöräillä tuosta jokin pätkä. :)
Paras idea metsien hyödyntämiselle pitkään aikaan. Kannattaisi toimia nopeasti, sillä nyt on viimeiset hetket, mutta samalla myös hyvä tilaisuus pelastaa suikale suomea. Maanomistajan näkökulmasta metsä on juuri nyt menettänyt merkitystään metsätalouden kannalta enemmän kuin ehkä koskaan. Puun hinta maanomistajalle on sama kuin n 40 vuotta sitten. Vaikka puun sanotaan olevan kallista, metsänomistajan on järkevämpää pilkkoa tukkipuu klapiksi kuin luovuttaa se vessapaperiksi. Metsämaata hamutaankin nyt lähinnä tuulimyllyjen vuokratontiksi, hiilinieluksi jne, mutta pelkästään puuplantaasiksi kelpaa enää sijainniltaa ja laadultaan vain parhaimmat palstat. Suomen läpi menee uskomattomalla tavalla säilynyt suurelta osin asumaton ja rakentamaton erämaakaistale. Siellä on koskemattomia ja ennallistuneita järviä, soita, jokia, puroja, vesireittejä, kulkureittejä, harjuja, kivikoita. Idän ja lännen välissä se on pysynyt menneinä vuosisatoina harvaan asuttuna savolaisten, karjalaisten, varsinaissuomalaisten, pohjalaisten, hämäläisten, saamelaisten, pirkkalaisten eränautinnan alueena ja sotien jälkeen sijoitettu asutuskin on nyt harventunut. Siellä on historiallinen tarina idän ja lännen hallinnasta, eräsijoista kalastuksineen ja oravanpyynteineen, tarinaa ja nähtävää tervanpoltosta, kaskenpoltosta, piilopirteistä, metsäkämpistä, metsänvartijoista, asutustiloista etläisine, pohjoisin, itäisine ja läntisine paikanimistöineen jne. Tällä hetkellä sinne asettuu ulkomaisen pääoman turvin kaivosvaltaajat, tuulipuistot, ja kasvottomat metsäsijoittajat. Tämän päivän eränautintaa on yhä vaellus ja muu metsän virkistyskäyttö, kalastus jne, ne ovat suomalaisten geeneissä ja tärkeitä vaikka jossain elämän vaiheessa kaikki eivät niiden merkitystä tunnistakaan. Pilataanko keskuspuisto-erämaa propeleilla ja louhoksilla vai tehdäiskö siitä kv tason virkistysreitti ja Suomen käyntikortti jossa näkyy suomen ainutlaatuinen luonto etelästä pohjoiseen, suomen ja suomalaisuuden historia jääkaudesta tähän päivään.