Synnytyssairaaloiden määrän karsiminen herättää tunteita ja huolta. Hesari kirjoittaa Eduskunnan keskustelusta liittyen aihetta käsittelevään kansalaisaloitteeseen. Maakunnissa ihmetellään, miksi yksiköt karkaavat yhä kauemmas ja mihin perustuvat tuhannen synnytyksen karsintaraja. Helppo se on Helsingistä määräillä, kun etäisyydet ovat lähtökohtaisestikin eri luokkaa.
En osaa arvioida yksiköiden keisarileikkausvalmiuden tarpeellisuutta tai sitä, mikä on synnyttäjälle kohtuullinen matka sairaalaan. Etäisyysongelmaankin on erilaisia ratkaisuja kuten potilashotellit. Tuhannen synnytyksen rajan taustalla lienevät kustannuskysymykset.
Jos Suomessa olisi käytössä soten rahoituksen yksikanavaisuus maakuntamallilla, voisivat nämä sote-alueet itse päättää synnytyssairaaloiden määrästä. Kirjoitin äskettäin täällä maakuntien itsehallinnosta. Synnytyssairaalat ovat hyvä esimerkki siitä, miten maakunnat voisivat itse päättää, mikä on se palvelutaso ja -rakenne, jota haluavat ylläpitää. Valtio määrittelee minimitason (esim. enimmäismatka, valmiustaso ym.). Maakunta voi halutessaan painottaa tiheämpää synnytyssairaalaverkostoa, omalla rahalla tietenkin.
Vaikka maakunta- ja sote-uudistusta ei ehtisikään tapahtua ennen synnytysyksiköiden kaavailtuja sulkemisia, voisivat maakunnat pidemällä linjalla, itsehallinnon saavutettuaan, kehittää synnytyspalvelujaan parhaaksi katsomaan suuntaan. Ennen kaikkea tämä toimii esimerkkinä tapauksesta, jossa päätös yksiköiden kokorajoituksista olisi mielummin voitu hoitaa paikallisemmalla tasolla, jos olisimme jo maakuntamallissa.