Dylann Roof, yhdysvaltalainen nuori, joka kesällä 2015 21-vuotiaana tappoi yhdeksän tummaihoista ihmistä Charlestonin rasistisessa kirkkoampumisessa, tuomittiin eilen kuolemaan. Tapaus sai laajemmin pohtimaan epätotuuksien vaikutuksia, ja miten voimme arjessa ehkäistä nuorten radikalisoitumista.
Uutista lukiessani – nähdessäni hänen kasvonsa ja lukiessani sitaattia hänen motiiveistaan – minun kävi häntä sääliksi. Kuvannollisesti sanoen, häntä katsoessaan tuntuu kuin näkisi hänen sielussaan suuren tukoksen. Hänellä oli taustalla lapsuuden perheväkivaltaa ja mielenterveysongelmia, joita siivitti päihteidenkäyttö. Hän oli ajautunut elämässään tilanteeseen, joka vaati äärimmäisiä tekoja, sekä uskomukseen ja maailmankuvaan, jonka looginen jatke oli ideologinen väkivalta. Hän oli mm. sanonut, ilmeisen kategorisesti: ”Te mustat tapatte valkoisia ihmisiä kaduilla joka päivä ja raiskaatte valkoisia naisia joka päivä”.
Mieleen tulee Mantshurian kandidaatti. Oliko hän olosuhteiden uhri itsekin?
Roofin tapaus ei oleellisesti eroa mitenkään esim. radikaali-islamistisesta väkivallasta ja uskomusjärjestelmästä. Molemmissa on taustalla yhdistelmä elämäntilannetta, jossa yksilö (yleensä nuori mies) etsii puuttuvaa merkityksellisyyttä, ja vääristynyttä maailmankuvaa, jonka kehys antaa ei vain oikeutuksen vaan velvollisuuden väkivaltaisiin tekoihin. En usko, että Roofilla syntyessään oli vielä tällaisia motiiveja.
Jos vihapuheen kieltämiselle laissa ikinä on perustelut, se on tässä. Itsehän olen ollut skeptinen tällaisia häilyviä lakeja kohtaan, sillä sananvapaus on perusarvo ja pidän viimekädessä konkreettista tekoa ja sen tekevää yksilöä vastuullisena, mutta samaan aikaan minun on vaikea nähdä Roofin tekoa vain hänestä itsestään lähtöisenä. Ajatukset, joita hän on saanut muilta (tässä tapauksessa netin välityksellä), ovat osaltaan vaikuttaneet tähän tapahtumaan. Toisaalta paljonko voidaan vaikuttaa satunnaisilla tuomioilla julkkisten harjoittamaa vihapuhetta kohtaan, kun ne samat uskomukset elävät arkielämässä pienissä asioissa tavallisten ihmisten välisessä kanssakäymisessä.
Vastuu on meillä kaikilla estää arkipäivän epätotuuksien leviämistä sosiaalisissa piireissämme oli sitten kyse uskonnosta tai tieteellisestä tiedosta. Ongelmia syntyy, kun jonkun porukan käsitys todellisuudesta eriytyy niin paljon Totuudesta ™, että keskustelu heidän kanssaan ei enää ole samalla todellisuuden tasolla. Sananvapaus toki on, eikä pidä hairahtaa yhden totuuden ideaan, sillä todellisuus on jatkuvaa dialogia tieteiden ja ihmisten välillä. Tämä ei päde vain väkivaltakultteihin vaan yhtälailla poliittiseen diskurssiin tai vaikka elämäntapauskomuksiin. Epätotuuksien taistelussa pitää toimia ei luotaantyöntävästi vaan myötätuntoisesti. Tarkoitus on tiedon tavoittelun lisäksi juuri turhan ryhmäytymisen välttäminen.
Ulkoa saatu valmiiksi formuloitu vinoutunut maailmankuva on toisaalta vain yksi pala joukkosurmissa, sillä väkivaltaa voi perustella myös itse eri lähteistä kehitetyillä ideologioilla. Yhteistä tässä on sosiaalinen syrjäytyneisyys yhteisöstä ja syntynyt vihamielisyys, joiden taustat voivat olla moninaisia. Se on se todellinen polttoaine tässä, oli erityistä ideologista radikalisoitumista tai ei. Nuorten syrjäytymisen, osattomuuden ja mielenterveysongelmien ehkäisy on siis ensisijainen toimi. Tässäkin vaaditaan kanssaihmisten myötätuntoa ja välittämistä. Tietenkin julkisen sektorin osalta ammattiavulla ja ennaltaehkäisyllä on tärkeä rooli, josta voisin myös joskus kirjoittaa.
Mitä yritän tällä sekavalla ajatusryppäällä sanoa:
Oli vihapuhelainsäädäntö mikä hyvänsä, on suurin vastuu meillä kaikilla arjessa, sillä teoillamme ja sanoillamme on oikeasti vaikutusta, joka leviää läheistemme kautta aaltoina läpi yhteiskunnan. Osallistutaan dialogiin, ei suljeta ihmisiä pois, välitetään yhteisestä todellisuudestamme, osoitetaan myötätuntoa, välittäkää läheistenne hyvinvoinnista. Ei se aina helppoa ole, mutta pieni teko joka päivä on ero kaiken ja ei minkään välillä.