Kokoomuksen eduskuntaryhmän tuore puheenjohtaja Arto Satonen lohkaisi viime viikolla, että työaika pitäisi pidentää 7,5 tunnista kahdeksaan tuntiin palkan pysyessä samana.
Avaus on sinänsä erikoinen, että historiallisesti suunta on ollut juuri työaikojen lyhenemiseen, sillä tuottavuuden kasvaessa voidaan pitää yllä samaa elintasoa pienemmällä määrällä työtä. Tämä on erityisen tärkeää työelämän murroksen aikana, jolloin työn jakamisesta tulee yhä keskeisempi ongelma ja työttömyys on korkeaa.
Vaikka Satonen kieltää, että esityksessä parannettaisiin Suomen kilpailukykyä alentamalla palkkaa, palkan alentamisesta tässä on kyse. Se on selvää jo ilman laskintakin. On myös selvää, että työn hinta on hyvin paljon kytköksissä kilpailukykyyn. Se, että alentaminen tapahtuisi pitämällä palkka samana mutta työaikaa pidentämällä, kertoo Suomen keskitetyn työmarkkinasopimisen kulttuurista. Sanat ”palkan alentaminen” kun eivät sovi Suomen vuosikymmeniä jatkuneeseen paradigmaan. Eikö olisi selkeämpää puhua palkka-alesta linkittämättä työaikaa siihen mukaan? Entä jos ei edes tarvitsisi puhua keskitetystä palkka-alesta?
Satonen puhuu myös yksikkökustannusten pienentämisestä. Kyllähän se yksikkökustannus on periaatteessa pienempi, jos oletetaan saman tehokkuuden pysyvän. Joillain aloilla näin varmaan onkin, joillain taas ei, sillä joskus lyhyempi työaika tarkoittaa suurempaa tehokkuutta. Tämä vaihtelee paljon, ja työpaikoilla kannattaisikin kokeilla eri vaihtoehtoja, joilla päästään suurimpaan tuottavuuteen (toki suhteessa kustannuksiin). Sama kaava ei kuitenkaan toimi kaikilla aloilla. Nämä työntekijän kiinteät kulut ovat kuitenkin pieni osa kokonaiskuluista, joten Satosen esityksessä kyse on lähinnä palkka-alesta.
Ja se ostovoima. Jos sen lisääminen on tavoitteena, eikö voisi vain nostaa palkat vaikkapa kymmenkertaisiksi? Ai niin, tuolla hinnalla ne työpaikat katoaisivat. Pitäisi siis maltillisemmin säädellä sitä palkkaa, ja kokeilla, paljonko pystyy puskemaan, ennen kuin tipahtaa, mutta tällöin valtio yrittää leikkiä tietävänsä markkinoita paremmin, missä se kannattavuus kulkee. Parempi tapa lisätä ostovoimaa olisi yksinkertaisesti antaa ihmisille rahaa, eikä puuttua työmarkkinoiden dynamiikkaan. Perustulohan on tässä mielessä parempi kuin minimipalkka.
Voisivatko palkat ja työajat olla vapaammin sovittavissa osapuolten parhaaksi katsomalla tavalla? Sanoisin, että työn joustavuuden lisääminen vaatisi sitä, että yksilön (’palkansaaja’ ei kata kaikkia) toimeentulon turva ei pitäisi olla kytköksissä tämän työmarkkina-asemaan eikä riippuvainen työnantajasta. Suuntana kyllä kannatan pois keskitetystä sopimisesta joustavuuteen ja sosiaaliturvan hoitamista työmarkkinoista erillään.
Satosen esittämä ratkaisutapa on siis ihan yhtä vanhanaikainen kuin se politiikka, joka on ongelman luonutkin.
(Huom. En ole lukenut Satosen kirjaa, ja tietoni Satosen ajatuksista perustuvat lehtiartikkeleihin.)